Metalove (työnimi)©

-Hilla minä en jaksa tätä enää. Monesko kerta tämä jo oli? Kuinka kauan sinä aiot jatkaa tätä? Niin kauan, että sekoan huolesta tai kun onnistut? Tämänkertainen oli jo niin pienestä kiinni. Minä en ihan totta kestä tätä, Manu purki itseään sairaalassa Hillan selkiydyttyä.
Manu seisoi armeijan vihreissä Hillan sängyn vierellä lähtöä tehden, hän oli laittamassa jo lakkia päähän.
-Äläkä sano, että tapat itses jos menen, Manu suhahti huomatessaan Hillan yrittävän sanoa jotain.
-Et tiedä miltä tuntuu saada aamusta sellainen viesti vastaajaan, eikä edes pääse välittömästi lähtemään, Manu pehmensi hieman ääntään.
Hillan silmästä vierähti kyynel.
-Minä rakastan sinua, ihan totta, mutta nyt tuolla on hirveän kiireistä ja tiukkaa, kun uusia koulutettavia tulee ja on jo valmiiksi täyttä. Kävisit siellä psykiatrilla, puhuisit sille, Manu selitti.
-En minä sinua unohda ja kyllä minä sinua ikävöin. Nämä on käyty läpi jo.. Manu hiljeni, kun Kristian astui sisään.
-Oho, anteeksi.
-Ei, kun tule sisään vain, minun pitää lähteä muutenkin, Manu sai raon mennä.
Hän suuteli Hillan otsaa ja katosi ovesta. Kylmä tuulahdus tiputti kyyneleen Hillan poskelta tyynylle, josta se katosi tyynyn syövereihin, aivan kuten katosivat tunteet, joita juuri käytiin läpi. Niin unohtui Manun mielestä Hilla ja Hillan ongelmat siihen asti, kunnes taas jonain aamuna vastaajassa odottaisi viesti. Tai kunnes ympyrä vihdoin sulkeutuisi.



Hilla meni vastaamaan kauemmas Kristianista ja kokkauksista Manun soittaessa hänelle.
-No? Hilla vastasi.
-Hei, ei ollakaan vähään aikaan puhuttu, Manu aloitti.
Yhtäkkiä vain jysähti ja Hilla paiskautui varaston kovaa seinää vasten jysähdyksen voimasta. Hilla virkosi muutamien minuuttien päästä eikä tajunnut mitä oli juuri tapahtunut. Ilmassa leijaili savua ja voimakas katku.
-Kristian!? Hilla tajusi ja nousi lattialta vaikka joka paikkaan sattuikin.
-Ei! Kristian! Hilla parahti kädet suun edessä.
Keitospaikan seinästä ei ollut juuri mitään jäljellä ja rojua oli pitkin poikin eikä Kristiania näkynyt missään. Hilla nilkutti ulos ja kaatui mutaiseen maahan. Kauempana ojan vierustalla näkyi tumma hahmo.
-Kristiaaan! Hilla parkui ja konttasi ojaa kohti.
-Ei, ei, ei, hän riuhtoi mudan sotkeman elottoman pojan selälleen syliinsä. Kristianin kyljessä sojotti rautakanki.
-Sinä et saa jättää minua, kuuletko? Hilla vaikersi.
-Mistä minä muuten saan kamaa... Hilla mutisi hiljaa aivan kuin huomaamattaan.

-MANU! Manu älä mene! Hilla kirkui Manun jalkaan takertuneena alusvaatteisillaan.
Manu pystyi silti kävelemään eteenpäin ja avasi jo Hillan ovea.
-Anna olla jo Hilla, sä olet aivan sekaisin, Manu sanoi kyllästyneenä ja astui käytävään vielä Hillan roikkuessa jalassa.
-Eiii! Et sä voi mennä, et voi! Hilla parkui niin, että rappukäytävässä kaikui.
-Shh! Älä viitsi olla ylidramaattinen, päästä irti, sä olet säälittävä, Manu kiskoi housujaan ylemmäs.
-Älä! Tuu takaisin, Hilla huusi vielä isommin, kun Manu yritti irrottaa Hillan otetta.
-Herran jumala Hilla nyt! Älä kehtaa. Tämä on ollut loppu jo aikoja sitten, sinä et vain ole halunnut hyväksyä sitä. Sä olet aina niin pöllyssä.
-Miten minä olisin voinut sellaista tietää!? Et ole sanonut mitään suoraan, ollut, mennyt ja tullut aina vaan.
-Sinä olet aina niin pöllyssä, ettet tajuaisi vaikka sinulle kirjottaisi sen paperille! Manukin jo huusi.
-Etkö sinä enää välitä minusta yhtään!?
-Välitän, en kestä katsoa sinua tuollaisena. Tajuatko miten minun oma elämä tästä kärsii? Minun pitää mennä, Manu sanoi ja kiskaisi itsensä irti.
Hilla läjähti kylmälle kaakelille mahalleen ja itki katkerasti.
-Älä jätä minua. Minä odotan lasta, Hilla sopersi ja sai Manun pysähtymään.
-Että mitä? Manu katsoi Hillaa kauhuissaan.
Hilla nyökkäsi ja nieli itkuaan henkeään haukkoen.
-Etkö muuta keksinyt? Ei tällaisilla asioilla voi alkaa kiristämään. Mene nukkumaan ja pue päälles, Manu sanoi kylmästi ja katsoi kun Hilla nousi hiljaa lattialta kättään pidellen: se oli kai kumahtanut lattiaan.
Pian sisältä alkoi kuulua riipivää itkua ja paisketta. Manu ei kumminkaan palannut, vaan lähti takaisin kasarmille.